Yritin pitkään kirjoittaa asiasta joka vaivasi minua sisältäpäin, vaivaa tavallaan vieläkin mutta se on vain muistoja joita en halua koskaan unohtaa.
Tosiaan asia josta pitkin syksyä yritin kirjoittaa jotain on se että isä sairastui keuhkokuumeeseen ja joutui siitä teholle hengityskoneeseen ja siitä se kierre sitten alkoi. Ennestään hänellä jo oli selän ja jalkojen takia vaikeuksia liikkua, oli hiusmurtumakin kai selkärangassa ja sen leikkausta olivat lääkärit alustavasti miettineet. Mutta ongelma läpi vuoden oli ollut hänen jalkansa, rollaattorilla joutui liikkumaan kun eivät juuri jaksaneet kantaa vaikka voimaa niissä olikin (fysioterapeutin mukaan).
Enivei... koko syksy meni isältä melkein sairaalassa makoillen. Isänpäivää ennen pääsi kotona olemaan varmaan viikon, onneksi. No tila meni uudestaan huonoksi ja kuusankosken osaston kautta kotkaan, sekin onneksi. Kuusaalla tuntuu ettei siellä juuri hoideta kuin sitä minkä takia sinne joutuu, ei muita ns perussairauksia kuten diabeetikoilla tuppaa olemaan (verensokerit heitteli) ja mitä itse pari kertaa pääsin katsomaan niin eipä hoitajiakaan voi kiittää ns ystävällisyydestä. Tiuskien tuntui tulevan asiat jos toinen apua tarvitsi (esim vessaan menossa/sängystä nousemiseen/lääkkeiden löytämiseen pöydältä jne). Toki hoitajilla on vittumainen työ, mut ei se potilaillakaan varmaan helppoa ole.
No joulu alkoi lähestyä ja sairaalasta sanottiinkin että pääsisi kotona käymään päiväksi, kun vointi oli parantunut. Eipä sitten päässytkään, samaisena hetkenä kun äidin kanssa olin lähdössä hakemaan tuli soitto ettei kykenekkään lähteä kun olo heikkeni. Kipuja valitteli selässä ja mahassa, kun käytiin katsomassa eikä kipulääkitys tuntunut helpottavan. Mut käytiin sentään katsomassa... onneksi.
Tapanina sitten tulikin soitto että tilanne on paha. Itse ehdin ensimmäisenä paikalle, mutta liian myöhään.... Isä oli jo kuollut elvytyksistä huolimatta. Liian nuorena vaan meni, vaikka onkin ollut sairaseläkkeellä jo pitkään... silti alle 65-vuotiaana.
Hautajaisetkin jo pidettiin. Pääsi onneksi vanhempiensa seuraan lepäämään <3
En tiedä olenko itsekään asiaa vielä kunnolla sisäistänyt, enemmän ollut huolissaan äidistä että kuinka hän jaksaa ja voi. Itse olen asiasta yrittänyt olla puhumatta ja miettimättä paljoa, koska se tuo itkun... kuten nyttekin.
Jos jotain yrittää miettiä positiivisesti, niin tuo 4kk:n sairastelu tavallaan valmensi tähän raskaaseen hetkeen. Kaikki sitä olimme jo miettineet että palaako hän enää kotiin, mutta kukaan ei voinut uskoa että niin kävisi. Isällä kun oli sairaalassa huonojakin päiviä milloin jutteli sekavia eikä ollut juuri läsnä. Ja silloin kun oli "normaalina" niin hänestä paistoi kaipuu kotiin ja turhautuminen kun ei juuri voinut liikkua ja oli toisten armoilla.
Mut elämä jatkuu vaikkei häntä enään ole kuin muistoissamme.
