Se on selvää että elämä kulkee normaalistikin ylä- ja alamäkiä. Niihin on tavallaan tottunut, mutta itsellä ne alkaa turhauttaa. Ainakin tuntuu että alamäkiä olisi enemmän, vaikkei nyt kovin jyrkkiä mutta pitkiä kyllä.
Otetaan vaikka kouluajat, silloin töitä oli tehtaalla tai voimalaitoksella harjoitteluna. Toki opinnot venyi lopputyön takia, kun se oli sekava ja vaihtui usein (sama "työnantaja"). Mutta silloin oli myös hommia, toki joutui opintotukien rajoilla mennä ja pari kk aina palauttaakin... Mutta opintojen jälkeen oli reilu vuosi työttömyyttä. Sitten vahingossa saikin työpaikan ja oikeastaan helkutin hyväpalkkaisen (oma mielipide). Vieläkin saman firman kirjoilla.
Mutta, reilu vuosi töissä ja projekti loppui. Puhuttiin että hommia olisi ja itsekin uskoin että pääsisi kehittymään osaavammaksi, ehkä jopa suunnittelijaksi että saisi oman pienen projektin tehdä. No tässä sitä istutaan koneella, ollut kohta 6kk lomautettuna ja se kyllä syö sisältäpäin.
Oikeastaan itse olen tyytyväinen ettei ole kumppania. Tuskastuttais viel enemmän, kun tietäisi toisen olevan harmissaan ja kun oma mieli on mitä on. Vaikea uskoa että nykyään edes kukaan sellaista menoa kauaa katsoisi vaan vaihtaisi maisemaa.
Tänään sen itse huomasi kunnolla, että päivät turhauttaa. Kotoa en poistunut koko päivänä, viiniä hieman juonut ja sarjoja vaan katsellut.
Mut ehkä se tästä, lokakuun lopulla tietää tuleeko parin kk:n pesti töistä.... Onhan se tyhjää parempi, kun ei taida mitkään työhakemuksetkaan tärpätä.
