Tätä tekstipätkää olen mietiskellyt viimmeiset pari kuukautta. Yrittänyt miettiä asioita hieman joka kannalta ja myös miettinyt että jättäisikö vain tekemättä.
Monella on niitä hyviä ja huonoja kausia elämässään, että se muistuttavat ns vuoristorataa tai loivia mäkiä. Itsellä on nyt tuntunut että on ollut jo pidempi, jyrkkenevä, alamäki. Voisi jopa kuvitella että kohta se pohjakin jo näkyy.
Työhekemuksia on tullut lähetettyä kohta jo puolisen sataa, ei tosin vielä niin montaa, mutta luku ylittää jo sormet ja varpaat. Alkanut miettimään, että jaksaako niihin enää edes panostaa. Muutamaan paikkaan kokeillut ns poikkeavaa tapaa että eka soittaa, kyselee ja sitten vasta lähettää koko hakemuksen, mutta eipä ole silti saanut edes kutsua haastatteluun. Mut yritetään silti...
Muutenkin ollut semmoinen luovutusfiilis päällä, jossei homma lähde pelittämään tai tulee takapakkia niin alkaa koko mielenkiinto latistua siihen... Kait tuota voisi jo verrata vaikka kakun leipomiseen... taikina vituillee tai uunissa kämmäys niin koko paska vaan roskiin ja olkoon ilman.
Muutenkin on nykyään vaikea löytää mistään mitään iloa, lätkämatsitkin MM2014 (en muista koskaan ennen) niin tuntuivat hälläväliltä, toki netistä suomen pelit katsoin ns sivusilmällä suurimmaks osaks. Päivät on vain sitä samaa puuroa, päivästä toiseen ilman muutosta.
Osittain tää kappale kyl on tähän passeli, kertsi varsinkin: Ei pysty
Mut eiköhän tää tästä, jatketaan samaa puurtamist ja hitaast etenemist. Joskus se aurinko taas paistaa risukasaankin tai sitten salama iskee ja polttaa sen pois ellei sada.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti