En ole blogissa aikaisemmin asiasta edes puhunut, koska tavallaan arka-aihe itselle nuo suhdejutut.
Mut enivei, syteen tai saveen... Aikanaan menin ihastumaan nuorempaan mukavaan naisenalkuun, seurusteltiinkin parisen vuotta jolloin aika suorastaan lensi. Itse tosin koin ongelmaksi silloin hänen riippuneisuutensa, kokoajan piti tietää mitä teen ja missä menen ja jos en vastannut puhelimeen niin hetkenpäästä oli 30 soittoa... Noh homma sitten kariutui, omasta aloitteesta, tosin hetkellisesti. Juttu jatkui n. 3-4kk:n päästä kavereina ja siitäkin hieman enemmän... Hieman ennen kuin vuosi oli eroamisesta kulunut, niin kysyin haluisiko hän vielä minut. Halusi hän ja silloin sain sen kauan kaipaamani lämmön sisälleni. Tuona "tauko" aikana tajusin viimein, että hänet haluaisin vierelleni. Naimisiin meno olisi liian vahva sana, mutta todnäk aikanaan...
Silloin tunsin, että tästä tämä juttu lähtisi kokonaan paremmin ja vahvemmin että aikanaan voisi jopa muuttaa yhteen... Noh, ei se nyt ihan niinkään mennyt. 3-4kk kului ja hän alkoi liikkua enemmän kavereidensa kanssa (itse koin etteivät hänen kaverinsa oikein hyväksyneet minua), tosin monelle tuli yllätyksenä että seurusteltiin... taisivat luulla vain kavereiksi.
Vaikka muutama oma kaveri sanoikin "jätä se, se on sun exä", "ei tommosen kans kannata olla, ettisit laihemman". Okei ei hän mikään mallinmitoissa ollut, mutta en ole itsekkään, eikä häntä minusta vielä läskiksi voisi sanoa. Itse vain näin hänet aina kauniina vaikka muotoja olikin, mutta niitä oli myös niissä oikeissa paikoissa mitkä herättivät usein pienen elon...
Mut siinä sitten alkoi eroa tulemaan syistä ja toisista. Tämä on siis miten itse koin asian. Hän alkoi viettämään aikaa enemmän ja enemmän hänen kaverinsa kanssa koska se oli ns masentunut, kun elämä kolhi vastaan jotenkin... no ainakin jonkun kaverin kanssa sillä meni sukset ristiin. Kävi kuitenkin niin, ettei enää juuri unikaveria saanut ennen aamu 4 (muuten juuri edes nähty, kun hänellä menoja kavereidensa kanssa)... Itse tietenkin mökötin enkä asiasta juuri sanonut, kun ajattelin että hän itse tajuaa että tulisi joskus aikaisemmin yöllisiltä ajeluilta. Edelleen siis ajattelin, että hänen kanssaan olisin halunnut paljon enemmän. Tosin oma työttömyys masensi itseäni, etten juuri mitään tehnyt saati lennellyt kun talous on mitä on.... Nämä siis tapahtuivat tuossa keväällä... Kuulin kyllä häneltä miksi oli niin paljon poissa niin sanoi että torjuin häntä ja katsoin halveksuen, se voi olla kun tunsin itseni kuitenkin hyljätyksi ja se kaipaama läheisyys oli niin harvassa (hyvä että viikolla näki edes sen kerran, ilman nukkumaan menoa).
Nyt on jo elokuu ja viimmeiset pari neljä kk ovat olleet ainakin itselle helvetin raskaita. Viimmeistään toukokuusta lähtien ollut suht hajalla henkisesti... tiennyt mitä ajatella, mitä tehdä, voiko luottaa. Pettämistä ei ole tapahtunut, useasti olen kysynyt... luotan häneen kyllä vaikka sivuuttikin minut kavereidensa ja muiden menojen taakse eli käytännössä ns pakosta joskus oli kanssani, jolloin kaverit pommittivat viesteillä missä ja koska heillä tms (näin siis otaksuin kun kokoajan känny kädessä viestitellen). Mutta on/off jutuksi meni ja tavallaan tuntuu että haluaa vain unohtaa minut kun ei juuri edes juttele tai näe. Mukavia hetkiä oli välillä ja hetkellisiä isoja riitoja, jolloin taisin menettää ne viimmeisetkin hänen luottamukset turvaan (henkisesti).
Lopullisesti siis homma kariutui kesä-heinäkuun vaihteessa hänen sanoessaan että parempi ettei enää yhdessä, kunnes saa päänsä selväksi. En vain tiedä helpottaako hänen asiansa vaikka koulu ja työt jatkuisivat... samaa meno jatkuisi. Mutta se on hänen päätöksensä.
Jälkikäteen ajatellen... olisi pitänyt paremmin jutella jo keväällä asioista. Mitä toinen odottaa ja haluaa. Itse olin täysillä mukana, että tästä olisi tullut jotain niin mahtavaa. Hetkellisiä samanlaisia vastakaikuja sain, mutta useemmin sain mielikuvan ettei hän tiennyt mitä haluaa. Johtuiko se sitten koulujensa päättymisestä, töistä vai mist?
Aikanaan kun koko ihmiseen menin ihastumaan taino oikeastaan rakastumaan... se tapahtui niin nopeasti ja yllättäen. Oltiin pari viikkoa jo nähty säännöllisen epäsäännöllisesti ja saatoin hänet bussiin ja siinä sen tajusin kun halasin, että hänet haluan.. hänkin taisi sen nähdä silmistäni. Vasta tämän jälkeen hän sanoi ettei olekkaan 16-17v vaan 15, hetkellisesti ajattelin että mitä vittua (2011 olisiko ollut helmi-maaliskuu)... Kuitenkin kesällä taisi suhde olla jonkinlaisella vakavalla pohjalla, vaikka itse usein mietinkin onko hän tosissaan, ikäeroa oli kuitenkin sen 8v. Syksyllä ja talvella nekin ajatukset olivat harvassa, kun oli vain hyvä olla toisen lähellä. Helvetisti hyviä muistoja, muutamia huonojakin, mutta paljon enemmän hyviä... jos voisin mennä ajassa taakseppäin... tekisin varmaan kaiken saman väärin silti, ehkä osaisin näyttää tunteeni hieman paremmin...
Ehkä te ymmärrätte, kun luette, ehkä ette. Silloin kun itse on valmis kaikkeen ja ainakin yrittää antaa kaikkensa (vaikkakin kehnosti). Silti voin sanoa että rakastan häntä, vaikkei hän enää minua kuten ennen.
Voihan tässä olla vain se, että itse kun lähestyn 30 ikärajaa niin olisin halunnut tästä todella vakavaa... Saanut sen turvapaikan itselleni edes jostain, jolle voisi puhua asioista, antaa hellyyttä ja rakkautta omalla tavallani.
Tiedän hänen joskus lukevan näitä juttujani.... toivon että tämä tuo edes muutamia hyviä muistoja mieleesi, mutta kiitos niistä lämpösistä vuosista ja hetkistä joita sain viettää kanssasi.
Jos haluat että poistan tämän, niin sano...
