Täs on nyt reilu vuosi mennyt yksin ollessa ja alkan huomaamaan että oma paikka on hakusessa. Työt "sujuu" vaikken juuri joukkoon tunnu kuuluvan... 5kk sitäkin ja vaikuttaa että sen jälkeen työttömyys kutsuu taas.
Mut se tuntuu itsellä olevan aina se asia mikä alkaa painaa alaspäin: harvoin tunnen minneen kuuluvan. Kavereita en voisi sanoa olevan, no muutama mutta ei sellaisia joille voisi avautua tai puhua niitänäitä Exällekin toisinaan yrittää jutella, mutta tuntuu että häntä se vaan vituttaa tai sitten että vittuilisin hänelle.... no, kyrsiihän asia vielä, eniten se miten asiat meni (ei kovin nätisti), mutta ymmärrän että tunteet muuttuu ja toinen on parempi.
Lukioaikainen exäkin otti tuossa yhteyttä... sekin tuntuu saaneen elämänsä parempaan suuntaan kun aikanaan alkoi liikkua huonommassa seurassa ja osittain senkin takia itse kyllästyin kouvolan henkilöihin. Tosin mitä juttelin niin tuntemani ns mulkuimmat on kuolleet joko omankäden kautta tai toisen... On kouvolassa kyllä parikin ok tuttua.
Mutta asia jota olen miettinyt... kuulunko lopulta minnekkään? Olen kyllä tavallaan erakkomainen, jos toinen on kokoajan vieressä ja ns roikkuu niin aikanaan se on pakko työntää pois vaikka se sattuisikin sisälle. Toisaalta haluaisin niin tuntea toisen kosketuksen, sen lämmön ja hymyn... puhumattakaan katseen jossa olisi välittämistä.
Jos itsen pitäisi mennä naimisiin, niin en pystyisi nimetä ketään bestmäniksi... itsellä ei vaan ole ketään miespuolista kaveria joka oikeasti tuntisi minut saati joka olisi läheinen kaveri. Ei sillä.. ei ole kyl naispuolistakaan sellaista... Voisi kysyä että onko nykypäivänä mahdollista saada edes sitä ns tosiystävää?
Silti sisällä tuntuu vaan tyhjyys kasvavan, en voi sanoa että tuntisin edes itseäni. Taloudellisesti ei ole koskaan elämässä ollut näin hyvällä mallilla, henkisesti no pohjemmallakin olen käynyt. Silti elämässä ei ole mitään iloa tai vastaavaa mistä saisi kiinni ja mitä odottaisi. Kaikki on aika pakkopullaa, jopa salilla käynti toisinaan.
Ehkä tämä on sitä elämää, väkerrät eteenpäin saamatta juuri vastakaikua/iloa tekemistäsi asioista. Vai olenko sisältä vain niin rikki? Että jos joku kiinnostava olisikin niin tyhmä ja ihastuisi niin itse olisin se ripustautuja?
Näin yksinään ollessa alkaa tajuamaan niitä pieniä eleitä ja tekoja mitä suhteen luistaessa vielä oli: halaus, suukko, kädestäpito, se lämmin möntti toisellapuolella sänkyä. Mutta en kyllä suhteessakaan ollessa tiennyt minne kuuluin... ehkä se ei koskaan selviä, ehkei sen ole tarkoituskaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti